Ovi kolahti kiinni ja samalla minä havahduin hereille. Nousin kiireesti istumaan mustalle nahkasohvalle ja vilkaisin ikivanhaa kaappikelloa, joka seisoi huoneen nurkassa. Oli seissyt siellä niin kauan kuin muistin. Olohuoneen oven raosta kurkisti äidin väsyneet hauraat kasvot. Hän hymyili ilmeetöntä väsynyttä hymyä. Se ei ollut aito hymy. Se oli muodollisuus, joka piti suorittaa joka kerta, kun tuli töistä ja näki, että kaikki oli hyvin. Sitten hän meni keittiöön. Nosti raskaat muovipussit pöydälle ja alkoi tyhjentää niiden sisältöä jääkaappiin. Kun kaikki ostokset olivat omilla paikoillaan, saattoi äiti istahtaa keittiön pöydän ääreen, huokaista syvään ja laittaa hetkeksi silmät kiinni. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
– Oli aivan älyttömän kiireinen päivä. Hyvä kun ruokataukoa ehdin pitää, äiti huokaisi. Hän näytti siltä, ettei olisi nukkunut moneen päivään. Ehkä hän ei ollutkaan. Ehkä hän ei pystynyt nukkumaan, sillä murehti joka yö seuraavaa päivää ja mitä se toisi tullessaan.
– Laitanko syötävää? kysyin. Äiti hymyili vaisusti, jos sitä hymyksi voi kutsua. Oikeastaan hänen suupielensä vain nykivät hieman.
– Ei tarvitse. Miten päivä on mennyt? Missä Henni on? äiti kysyi. Äänessä oli häivä huolestuneisuutta.
– Hän katselee televisiota olohuoneessa. Ruoka ei oikein maittanut tänään, kerroin varovaisesti. En halunnut äidin huolestuvan.
– Olen miettinyt, että ehkä minun pitäisi palkata kotiapulainen Hennille, äiti sanoi, mutta keskeytin hänet:
– Ei. Sinä tiedät, että Henni ei tule toimeen vieraiden ihmisten kanssa ja sen takia vieraatkaan ei tule toimeen hänen kanssaan.
– Ei tämä voi näinkään jatkua.
Lähes joka ilta, ainakin melkein joka ilta, menin Hennin kanssa läheisen järven rantaan katsomaan auringonlaskua. Se oli hylätty ranta. Heinät ja kaislat olivat vallanneet alueen, eikä siellä näkynyt ikinä ketään muita ihmisiä kuin me. Niin oli parempi. Henni nautti hiljaisuudesta. Se rakasti katsella järvellä avautuvaa maisemaa ja auringonlaskun värejä. Henni puhui harvoin. Hän kertoi ajatuksiaan silmillään, sekä ilmeillään, ja järvellä hän aina hymyili. Hymyili aivan eri tavalla kuin äiti töistä tullessaan. Hymyili aitoa hymyä, niin että silmätkin tuikkivat.
Istuin pienellä kivellä ja katselin myös punaista taivasta. Se oli nähty moneen kertaan, siihen oli jopa kyllästynyt, mutta Henni arvosti sitä joka kerta enemmän ja enemmän. Hän istui paikallaan pyörätuolissa ja piteli kädessään pulloa, johon äiti oli laittanut mehua.
– Haluatko jo lähteä kotiin? Onko sinulla kylmä? Entä nälkä? Oletko jo väsynyt? kyselin, mutta sain vastaukseksi vain pään pudistelua. Järveltä oli niin vaikea lähteä, kun sinne oltiin tultu. Henni olisi viihtynyt siellä varmasti koko yön.
Lopulta taivas alkoi pimetä ja ilta hämärtyä. Yö alkoi peittää iltaa harsollaan. Tartuin pyörätuolin kahvoista kiinni ja lähdin kävelemään kohti kotia. Hennin kasvoilla ollut hymy hyytyi nopeasti ja poskelle vierähti kyynel. Ennen tyttö ei ollut itkenyt järveltä lähtiessä. Ei ikinä.
– Älä itke. Tullaan huomenna taas uudestaan ja mennään nyt nukkumaan, lohdutin, mutta Henni pudisti päätänsä. En välittänyt hänestä, vaan jatkoin matkaa. Henni avasi äidin antaman mehupullon ja yritti juoda sitä, mutta kaatoi mehut vain päällensä. Turhautunut kiukku levisi minuun. Miksi elämän piti olla tällaista?
– Katso nyt mitä teit! Olisit vähän varovaisempi! Ajattelisit välillä minuakin! En jaksa enää! huusin. Yleensä pystyin hillitsemään itseni. Nyt kaikki tunteeni, väsymykseni ja ahdistuneisuuteni kasaantuivat päälle ja purkasin ne Henniin. Viattomaan ihmiseen. Jatkoin matkaa kiukkuisemmin ja nopeammin kuin yleensä. En välittänyt eteen tulleista kivistä, vaan jyräsin niiden yli, vaikka normaalisti olisin kiertänyt ne. Kyyneleet valuivat poskilleni ja kotiovella purskahdin itkuun.
– En jaksa enää.
Itkin rappusilla pienen tovin ja Henni katsoi minua kuin tyhjää. Hänen silmistään ei paistanut sääli, ei suru, ei mitään, mistä voisi päätellä hänen tunteistaan. Hän vain istui ja katsoi. Jopa se tyhjä katse sai oloni vielä kurjemmaksi. Hennin ilmeestä ei pystynyt tulkitsemaan hänen olevan pahoillaan. Ehkä hän ei ollut. Ehkä hän nautti siitä, että hän oli kokoajan huomion keskipisteenä. Hän nautti kaikesta saamastaan huomiosta. Henkäisin pari kertaa syvään, pyyhin kyyneleet paidan hihaan ja vein Hennin sisälle. Päätin, että äiti saisi hoitaa iltapesut ja ruuat. Minä en enää jaksanut.
Ilta kului niin kuin kaikki muutkin illat. Äiti huolehti Hennin iltarutiinit ja pisti hänet nukkumaan. Sen jälkeen äiti tuli huoneeseeni hieman huolestuneen näköisenä.
– Miten järvellä meni? hän kysyi varoen.
– Hyvin, valehtelin. En halunnut äidin kuulevan, että minulla oli mennyt hermot Henniin ja olin jopa huutanut tytölle. Äiti ei ikinä ymmärtäisi. Ei ikinä.
– Henni olisi halunnut, että tulet sanomaan hänelle hyvät yöt, äiti sanoi.
– Sanoiko Henni muka niin? kysyin ehkä hieman ivallisesti, sillä tiesin, että Henni ei ollut sanonut halaistua sanaa. Äidin hiljaisuus tarkoitti, että olin oikeassa.
– Sen näki hänen kasvoistaan, äiti sanoi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen.
– Eiköhän hän pärjää yhden yön ilman minun hyvän yön toivotuksia, puuskahdin.
Aamuyöllä kuitenkin tapahtui jotain, mikä oli tapahtunut viimeksi puoli vuotta sitten. Äiti ryntäsi aamutakki päällä huoneeseeni ja herätti minut. Hänen kasvoiltaan paistoi hätä. Hän oli hädissään, täysin paniikissa.
– Henni sai kohtauksen. Soitin ambulanssin. Pue. Lähdetään sairaalaan, äiti sanoi haukkoen henkeä joka lauseen jälkeen. Kauhu valtasi minut äidin sanat kuullessani. Pomppasin ylös sängystä, vetäisin nopeasti ensimmäiset vastaantulevat vaatteet päälleni ja lähdin hädissäni äidin perässä ulos. Ambulanssi oli saapunut etupihalle ja Henni kannettiin autoon, minne minä ja äitikin hyppäsimme. Kyyneleet vierivät äidin poskille, kun Henni makasi paikallaan ja kaksi hoitajaa tutki tyttöä huolestuneina.
Valkoiset seinät ympärilläni tuntuivat kaatuvan päälle. Mieli ja ajatukset olivat ihan tyhjiä. Tuntui kuin sisällä olisi vain musta-aukko, jonne suru ja ahdistus ajautuivat. Jäljelle jäi vain tyhjyys. Kauempaa kuului vaimeaa puheensorinaa.
– Lupasitte, että hän elää vuoden. Nyt on mennyt vasta puoli vuotta.
– Sanoimme, että parhaillaan vuoden.
– Eikö enää ole toivoa?
– Olen todella pahoillani, mutta aikaa ei ole. Tyttö elää enää koneiden varassa.
Itkua. Lohdutonta itkua.
– Pyytäisimme siis lupaa sammuttaa koneet. Emme tee sitä ilman lupaanne, mutta loputtomiin ei tyttö voi elää koneiden varassa.
Itku hukutti sanat. Valkoiset seinät tuntuivat kaatuvan yhä enemmän päälle. Ja musta-aukko imaisi katkeran surun.
Henni irrotettiin koneista. Hän vaipui ikuiseen, rauhalliseen uneen. Suru oli ainoa tunne, joka mielemme oli vallannut. Ajattelin murheellisena viimeisiä tapahtumia Hennin kanssa: raivoamista ja huutamista. Itkin iltaisin itseni uneen. En voinut antaa tapahtumia itselleni anteeksi. En ikinä. En saanut enää ikinä tilaisuutta pyytää tapahtumia anteeksi. Ahdistuneena ja täynnä tuskaa ja surua, menimme äidin kanssa järven rantaan ja ripottelimme Hennin tuhkat järveen. Taivas oli punertavampi kuin koskaan ja kauniimpi kuin ennen. Ajattelin, oikeastaan tiesin, että Henni oli joka ilta nähnyt auringonlaskun yhtä kauniina kuin minä näin sen nyt. Itkin.
Äiti jätti minut yksin. Istahdin samalle kivelle, jolla olin istunut jokaisella kerralla, kun Hennin kanssa olimme järvellä olleet. Kuvittelin Hennin viereeni istumassa pyörätuoliin. Kuvittelin hänen kasvoilleen sen aidon hymyn, mikä hänen kasvoillaan aina oli, kun hän katseli kaunista punertavaa taivasta.
– Anteeksi, kuiskasin. Tunsin kosketuksen olkapäälläni. Ajattelin sen olevan äiti, mutta taakse katsoessani en nähnyt ketään. Äiti oli lähtenyt kävelemään jo kotiin, eikä takana ollut ketään, joka olisi minua koskenut. Siinä samassa tuska sisälläni katosi. Sisimpääni valtasi nyt suunnaton rauha. Olin varma, että Henni oli kuullut anteeksipyyntöni ja antanut anteeksi.
Kommentit