Olen elänyt jo aika kauan melko negatiivisella mielellä. Että ei me kuitenkaan ikinä muuteta. Hyvä jos ennen joulua. Kesän loppupuolella aloin kuitenkin elämään toivossa, että pian on muutto. No, aika nopeasti sekin toivo sitten hiipui kun äiti valitti, että ei ehkä olla muutettu ennen syyslomaakaan. Se todella harmitti, sillä aluksihan tarkoitus oli muuttaa ennen koulujen alkua. No, sitten manattiin, että hyvä kun ennen syyslomaakaan. Aloin elää murheessa ja taas samoilla negatiivisilla ajatuksilla: ei se valmistu ikinä. Tänään kuitenkin toivo alkoi taas elää sisälläni. Roosan huoneen tapetti laitettiin eilen ja minun tapettini tänään. Ai että se on hieno! No, varsinaisesti tämä tapetti ei saanut toivoa sisälläni elämään, vaikka melko valmiilta alkaakin jo näyttään. Äiti kuitenkin kertoi, että ne on isän kanssa suunnitellut, että tämä meidän vuokrakämppä irtisanottaisiin jo ensi viikolla! Ja siitä lähtien on vielä kuukauden irtisanomisaika, jonka jälkeen olisi pakko lähteä. Eli toisinsanoen, me muutetaan 5 viikon jälkeen! Ja eihän 5 viikkoa ole aika eikä mitään. Päästään ennen syyslomaakin muuttaan! Ehkä ei pitäisi kuitenkaan riemuita vielä, sillä saattaahan taas tulla kaikenmaailman esteitä. Ei niitä esteitä ennenkään kukaan ole estänyt. Mutta jotenkin se saa minut iloitseen, että kun irtisanomisaika on päättynyt, meidän on pakko muuttaa. Meille annetaan aikaraja. Ja se jos mikä tuo taas valoa tähän pimeyteen.

Palataampa takaisin maanpäälle tuolta pilvilinnoista. Nimittäin olen myös aika pettynyt itseeni. Minun piti mennä tänään juoksemaan pururata ympäri, mutta en mennytkään. Tietysti vielä ei ole liian myöhäistä, mutta kun en millään jaksaisi mennä. Ei kertakaikkiaan huvita yhtään. Ahdistaa ajatella viikon päästä koittavaa 1500m juoksua, joten minun kai pitäisi mennä juoksemaan vähän harjoitukseksi, mutta ei huvita. Ei huvita yhtään. Taidan armahtaa itselleni tänään ja korvaukseksi venyttelen oikein kunnolla tänä iltana. Ja huomenna viimeistään menen juoksemaan sen purtsin ympäri. Samoin tiistaina! Keskiviikkona ja torstaina en mene, sillä on tanssi ja näyttis (mikä alkaa jännittämään mahanpohjassa asti). Perjantaina ja viikonloppuna taas menen. Siinä on ensi viikon juoksuohjelma + joka päivä venyttelen. Toivottavasti pysyn tässä, enkä luovuta tai anna itselleni periksi. Luonteenlujuutta ei taida olla tarpeeksi, mutta yritän. Yritän ihan hemmetin tosissani!

Eilen oli Tapahtumien yö, eli semmoinen tapahtuma täällä, missä oli joku bändi soittelemassa ja kojuja, missä myytiin kaikkea ja tehtiin kaikkea (kuten hierontaa ja kukkakampauksia). Ei tehnyt ensin millään mieli mennä sinne. Oli vähän sama fiilis kuin hämyvestareille lähdössä. Jotenkin ajattelin, että mua pidettäisiin kuitenkin ihan tyhmänä, jos en menisi, joten päätin siis mennä. Ihan kivaahan siellä oli. Oltiin Lauran, Katin, Katin velipuolen Juuson, saksalaisen Caron ja loppuillasta Jonin kanssa. Olihan siinä pitkin iltaa joitain muitakin välillä, mutta pääasiassa oltiin me. Kati on tosi samantapainen kuin minä. Meillä on ihan samanlainen huumorintaju ja samanlaiset jutut. Viihdyn kyllä hyvin Katin seurassa. Muidenkin kanssa oli hauskaa, mutta me lähdettiin melko ajoissa. Puoli kahdentoista aikaan, eikä se haitannut minua ollenkaan. Siihen asti oli mukavaa, mutta sieltä lähtökin oli mukavaa. En ole synnynnäinen bilehile, mutta joskus tuollainen virkistää!

Huomenna alkaa taas viikko alusta. Ei huvittaisi ollenkaan, mutta ajankuluun ei valitettavasti voi itse vaikuttaa. Mutta ehkä huomisilla matikan kaksoistunneillakin voin ajatella tulevaa muuttoa ja se saa minut piristymään ja jatkamaan eteenpäin. Toisaalta viikonpäästä koittava 1500m juoksu taas saa minut kauhusta kankeasti ja haluaisin ajan kuluvan mahdollisimman hitaasti ennen sitä. Mutta yleensä käy niin, että silloin kuin sitä eniten haluaa, niin käy juuri päinvastoin kuin toivoisi. Että kai se on vain kohdattava tuleva. On siitä ennenkin selvitty!