Eilen siis vaihtui kuukausi. Ollaan virallisesti nyt sitten siirrytty kesästä syksyyn. Toisaalta ilmat on ollut jo melkein koko elokuun tosi kylmät ja sateiset, että syksyä se minulle on ollut jo elokuukin. Tuntuu, että kesälomastakin olisi jo ikuisuus. Kuin mitään lomaa ei olisi ollutkaan. Koulua käydään nyt neljättä viikkoa. Kohta kuukausi takana. Jäädään kohta varmaan taas koevyöryn alle, kunnes tulee syysloma ja mennään Kreikkaan. Siellä onkin ihana rentoutua, unohtaa kaikki koulumurheet ja palautua rakentamisesta. Sen jälkeen tuntuu varmaan kuin palaisi tyhjään. Ei ole mitään, mitä odottaa. Ollaan muutettu ja Kreikassa on käyty. Seuraava etappi tulee luultavasti olemaan joululoma.

On se kumma, miten jotkut ihmiset ei ota paineita lähes mistään. Voi niitä ihmisiä. Mutta taas minä. Jännitän ja ahdistun monistakin asioista. Kuten eilisestä 1500m juoksusta. Sunnuntaina kävin vähän juoksemassa ja yritin maanantaina koulussa ajatella samalla tavalla kuin kaverini: "juoksen niin hyvin kuin pystyn ja se riittää". Mutta kun ei riitä. Kaverini, joka oli siihen mennessä aina hävinnyt minut n. puolella minuutilla, otti tavoitteeksi juosta ihan mun perässä. No, en todellakaan halunnut, että se viimeisellä suoralla ohittaisi mut ja mun maineeni paremmasta juoksijasta menisi. Sillä tämä kaverihan on mua kaikessa muussa parempi. Oikeastaan se on aina kaikessa kaikkia parempi. Lisää ahdistusta siis, kun otin tavoitteeksi karistaa sen kannoiltani.

Toinen kaverini on hyvin samantapainen kuin minä. Luonteeltaan siis. Hänkin jännitti juoksua kamalasti, vaikka hän olikin todella hyvä juoksija. Juoksee aina ensimmäisten joukossa. No olenhan minäkin ihan hyvä juoksija. Juoksen paremmin kuin monet urheilijat, vaikka en itse sen koomin urheile. Olenkin siitä itseeni todella ylpeä. Jokatapauksessa juoksu tuntui taas kauhealta tuskalta. Teki mieli kokoajan juosta hiljempaa, tai oikeastaan lopettaa juoksu ja kävellä. Mutta joku juoksi ihan mun peesissä. Katsoin taakse aina välillä vähän ja näin jotain punaista. Kaverini, jonka tavoite oli juosta mun perässä. En siis todellakaan voinut lopettaa juoksua ja alkaa kävellä. Se olisi ollut viimeinen tekoni. Juoksin siis koko matkan, vaikka se tuottikin tuskaa. Loppusuoralla juoksin taas, minkä jaloistani pääsin. Ja tulin edessä juoksevan pikkuserkun kanssa samaan aikaan maaliin. Aika: 7.17. Pukkarissa selvisi, että takana tuleva juoksija ei ollutkaan kaverini, vaan yksi toinen punapaitainen tyttö. Kaverini oli heti alkurynnäkössä jäänyt jälkeen, eikä saanut kiinni. Minun onni! Tavoite suoritettu.

Voi, että se helpotuksen tunne, kun se juoksu oli ohi. Tuntui, että mieli oli paljon kevyempi. En mä normaaleista esim. lukuaineiden kokeista stressaa noin paljoa läheskään, mutta liikunnan testit saa mut aina ihan hermoromahduksen partaalle. Ja sit kun ne on ohi. Voi sitä helpotuksen määrää. Ja kun tietää, että seuraavan kerran sen joutuu juosta vasta keväällä. Vaikka toisaalta aikahan menee kamalan nopeasti. Menee vain pieni hurahdus, niin olen taas ahdistuksen kynsissä, kun odotan 1500m juoksua. Mikäköhän siinäkin on, kun joka vuosi se ahdistaa yhtä paljon. Peräti enemmänkin kuin ensimmäisillä kerroilla. En tiedä. Aina tuommoiset on mulle tuskaa tuottanut.

Käytiin eilen illalla ostamassa mulle uusia vaatteita valokuvausta varten. Pari uutta paitaa ja farkut. Pistin ne tietty tänään heti päälle valokuvaukseen. Ja aamulla heräsin ensimmäistä kertaa tänä vuonna suihkuun. Yleensä menen illalla. En ehtinyt kampaajalle ennen tätä päivää, joten hiuksethan ovat ihan järkyttävät. Aamulla yritin itse vähän leikellä etuhiuksia. Ei ne pilalle mennyt, mutta olisihan niistä voinut paremmatkin tulla. No, jokatapauksessa valkokuvaus meni ihan mukavasti. Yksityiskuva taisi (en ole ihan varma) onnistua ihan hyvin ja toivottavasti luokkakuvassa ilme on hyvä, sillä se nolottaa enemmän, jos se epäonnistuu. Sillä se kuva menee kaikille kotiin ja jokaisen vanhempien eteen, mahdollisesti sisarusten ja sukulaistenkin eteen. Sen kuvan tulee näkemään niin moni, että paras olisi, että se kuva on onnistunut. Ainakin minun osaltani.

Olen muuten aloittanut katselemaan Big Brothetia. No, katselin mä sitä viime vuonnakin (ja toissavuonnakin), mutta tästä kaudesta tulee selvästi ihan omanlaisensa. Kyllähän siinä ensimmäisessäkin kerran taidettiin seksiä harrastella, mutta että nyt, kun ihmiset ei ole edes viikkoa siellä asustelleet, niin jo on kaikki mahdolliset tehty! Tai, no saattaahan ne jotain vielä sielä keksiä. Seuraavalla porukalla tulee olemaan haastetta, jos ne aikovat tän vuotisen peitota. Toisaalta, tulee varmaan aika mielenkiintoinen kausi, nyt kun siellä on jo tässä ajassa kaikki tehty. Mutte se mua kyllä ihmetyttää, että kuinka ne siellä kameroiden edessä kehtaa? Itse aina haaveilen, että sitten kun ikää on, niin yritän päästä sinne taloon, mutta jos tuo meno nyt tuollaiseksi muuttuu, niin en tiedä haluanko sittenkään. Sillä tuskin mä ihan noin pystyisin siellä elää, miten nuo nykyset asukkaat. Mua pidettäis tietty heti tosi tylsänä ja äänestettäisiin pois. No, ehkä mä sinne joskus vielä haen, jos sillon enää BB tulee, kun mun ikä sinne riittää. Sen verran kyllä vielä sanon, että Cheryl teki ilkeen tempun Harrille. Mutta enempää en nyt tähän alkaa noita suhdesotkuja tähän puimaan.

Onkohan tämä tähän menessä pisin merkintä? Saattaa olla. Toivottavasti jaksoitte lukea.