Me tunsimme toisemme ihan lapsesta asti. Asuimme samalla kadulla ja joskus leikimme muiden lasten kanssa leikkipuistossa pistettä. Olit erilainen kuin muut, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Erilaisuutesi kiehtoi minua. Annoin sinun aina ehtiä pistepaikalle ennen minua. Annoin sinun voittaa minut, vaikka olisin mennen tullen juossut sinua nopeammin. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sitten alkoi ala-aste. Meidät laitettiin samalle luokalle, mutta emme enää viettäneet välitunteja yhdessä pelaten pistettä. Minä pelasin poikien kanssa jalkapalloa ja sinä katselit vierestä, kun tytöt hyppivät narua. He eivät ottaneet sinua mukaan, sillä olit heidän mielestä outo. He nauroivat sinulle selän takana ja jopa päin naamaa. He nimittelivät ja osoittelivat, ”Katso, kuranaama!” ”Pese naamasi neekeri!”. Kukaan ei välittänyt, ei edes opettajat.

Ala-asteen loppupuolella haukut vain pahenivat. Tytöt ja suurin osa pojista alkoi haukkua vanhempiasi rikollisiksi. Joskus kuljin melko läheltä sinua ja huomasin poskellasi vierähtävän kyyneleen. Olin pahoillani sinun puolestasi. Olisin halunnut ottaa haukut itselleni ja päästää sinut tuskasta. En kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään. En edes puolustaa sinua. Kukaan ei uskaltanut. Eikä taaskaan edes opettajat puuttunut asiaan.

Yläaste alkoi. Me jouduimme eri luokille. Sait pari uutta ystävää, mitä nyt välitunnilla sinua silloin tällöin seurasin. Juttelit kahden tytön kanssa, joilla heilläkään ei ollut muita kavereita. Pilkkaaminen jatkui, eikä edes sinun kaksi kaveriasi puuttunut siihen. He seisoivat vieressäsi hiirenhiljaa ja antoivat jokaisen haukun lävistää sinua palasiksi. En ollut tarpeeksi lähellä nähdäkseni kyyneleitä, mutta aavistin tuskasi.

Minä ja monet muutkin pojat saimme tyttöystävän. Minna oli minun tyttöystäväni, jonka kanssa me istuskelimme kylällä ja pussailimme muidenkin parien tapaan. Tiesin, että sinulla ei ollut poikaystävää, vaan istuit kotona yksin tai kavereidesi kanssa. Kylällä en nähnyt sinua ikinä. Ja oikeastaan olin siitä vain helpottunut, sillä olisit saanut pelkkiä haukkuja, enkä olisi halunnut katsella sellaista.

Emme olleet Minnan kanssa kovin kauaa yhdessä, ehkä kaksi viikkoa. Sen jälkeen Minna jätti minut ja vaihtoi parhaaseen kaveriini Mikaeliin.  Minun tyttöystäväkseni tuli taas nätti ja suosittu Anna. Hänen kanssaan olin hieman pidempään yhdessä, jopa pari kuukautta, kunnes Anna jätti minut ja vaihtoi johonkin muuhun. Ja vaikka tytöt kiinnostivat minua kamalasti, en koskaan kertonut kenellekään, että sinä olit tyttö, joka kiinnosti minua kaikista eniten.

Ylä-asteen jälkeen monet menivät samaan läheiseen lukioon, myös minä ja ystäväni Mikael. En nähnyt sinua enää siellä. Sinusta kiiri huhuja, että olisit palannut synnyinmaahasi Afrikkaan rikollisen isäsi kanssa. Ne olivat kuitenkin vain huhuja, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. Eikä ketään oikeastaan kiinnostanutkaan. Ei ketään, paitsi minua.

Aloin seurustella luokkalaiseni Kristan kanssa. Hän oli pitkä, hoikka, fiksu ja kaunis. Hän oli upea tyttö, ja monet olivat minulle kateellisia, kun aloimme seurustella. Ja oikeastaan Kristan kanssa minulla todella oli ensimmäinen kunnon seurustelusuhde. Toin tytön joskus kotiini ja esittelin vanhemmille. Vietimme paljon aikaa yhdessä, mutta silti aina joskus iltaisin ennen nukkumaanmenoa kaivoin kaapista vanhan ala-asteen luokkakuvan ja katselin kauniita silmiäsi. En koskaan lakannut kaipaamasta sinua.

Ja sitten koitti ystävänpäivä. Olimme sopineet Kristan kanssa tapaamisen läheisessä kahvilassa. Saavuin paikalle etuajassa ja tilasin kahvin odotteluajaksi. Kello kävi nopeasti eteenpäin, mutta Kristaa ei kuulunut. Lopulta sain häneltä viestin: ”En pääsekään tänään kahville. Mira ja Henri ovat eronneet, ja se todella kaipaa nyt lohduttavaa olkapäätä. Toivottavasti ymmärrät. Rakastan sinua, tulen aina rakastamaan.”

Sisälleni levisi kiukku. Olisin halunnut heittää kännykän päin ikkunaa ja kahvit viereisen pöydän pussailevan parin niskaan. Hillitsin kuitenkin itseni, hörppäsin kahvit ja nousin ärtyneenä pöydästä. Miksi piti perua ystävänpäivänä treffit jonkun Miran takia? Oliko hän minua tärkeämpi? Vihaisena käännyin oveen päin ja silloin aivan oven vieressä olevassa pöydässä näin sinut.

Tunteet olivat niin sekavat, että niitä on lähes mahdotonta sanoin kuvailla. Jokin suunnaton kauhu valtasi minut, mutta samalla myös ilo, ja todella lämmin tunne valtasi sisimpäni.  Pääni täytti miljoonat eri ajatukset ja jotenkin tajusin tässä olevani viimeinen tilaisuuteni. Uutta ei enää tulisi. Vaihtoehdot olisi kävellä kylmästi, niin kuin aina ennenkin, ohitsesi, tai tulla juttelemaan sinulle.

Normaalisti olisin kävellyt vain ohi omantunnonpistokset rinnassani, mutta silloin jostain kumman syystä tajusin, että tilaisuus olisi viimeinen ja kävelin pöytäsi luokse. Kysyin, saako pöytääsi istua. Kohotit katseen pöydästä minuun hyvin hämmentyneenä. En tiedä, tunnistitko minua, mutta silti nyökkäsit.

Siitä nyökkäyksestä meidän ystävyytemme alkoi. Joimme kahvia ja juttelimme lähinnä koulusta ja harrastuksista.  Kerroit käyväsi kansainvälistä lukiota ja olit saanut uusia ystäviä. Muistit minut lapsuusajoista, mutta et pitänyt minua yhtenä pilkkaajista ja olin siitä todella kiitollinen.

Näimme usein ystävänpäivän jälkeenkin. Kiertelimme kaupungilla ja kävimme elokuvissa. Juttelimme monista asioista. Aloimme oppia toisistamme paljon uusia asioita. Tunsimme toisemme. Meistä tuli läheisiä. En kuitenkaan kertonut sinusta kenellekään, en edes Kristalle. Sinäkään et tiennyt Kristasta mitään ja tunsin kaiken olevan niin parhaiten, vaikka todellisuudessa tunsin välillä omantunnon pistoksia rinnassani.

En tiedä, piditkö minua poikaystäväni. Ehkä pidit. Olimme niin läheisiä ja usein yhdessä. Itse en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kristan jättäminen tuntui oikealta ratkaisulta, mutta sen toteuttaminen oli kamalan vaikeaa. Aina, kun näimme Kristan kanssa, en saanut sanaa suustani, vaan annoin hänen luulla, että minulla oli vieläkin tunteita häntä kohtaan. Tein väärin.

Vähän ennen joulua olin kotona yksin ja ovikello soi. Olit oven toisen puolella silmät kyynelissä. Pelästyneenä päästin sinut sisään. Pelkäsin, että olit kuullut Kristasta jostain, tai pahemmassa tapauksessa nähnyt minut ja Kristan yhdessä. Tajusin olevani paha ihminen.

”Hän näki meidät. Hän on niin vihainen minulle. En ole kertonut hänelle. Hän ei halua nähdä minua enää. Enää ikinä”, sanoit itkien. En tiennyt, kestä puhuit, mutta en välittänyt. Halasin sinua ja annoin sinun itkeä olkapäätäni vasten. Rauhoituit. ”Voinko olla yön täällä?” kysyit. Vanhempani eivät tienneet sinusta. He tuskin ilahtuisivat nähdessään sinut, mutta en silti voinut käskeä sinun lähteä. Nyökkäsin.

Kun olit kertonut, että äitisi oli ollut aikaisemmin puhumasi henkilö, minun vanhempani tulivat kotiin. Pieni paniikki tuli minuun, mutta yritin olla näyttämättä sitä sinulle. Hymyilin vain teennäisesti. Äiti kuuli ääniä huoneestani ja kurkisti ovesta sisään selvästi odottaen Kristaa ja minua. Iloinen hymy muuttui lähes sekunnissa tyrmistyneeksi ilmeeksi, kun hän oli nähnyt sinut. Vaivaannuit. Taisit tajuta, että myös minunkin äitini eli autuaan tietämättömänä sinusta.

Sen jälkeen kaikki muuttui täydelliseksi kaaokseksi. Äiti vetäisi minut keittiöön ja saarnasi minulle, kuinka niin ihanaa tyttöä kuin Kristaa ei pidä vaihtaa mustalaisiksi, sillä he ovat rikollisia ja levittävät vain sukupuolitauteja. En halunnut sinun kuulevan äidin sanoja, mutta en tiennyt, miten estää niiden kuulemista. Äiti oli sen verran vihainen, joten äänen voimakkuus oli jo melko kova.

Puolustin sinua. Olin todella vihainen puolestasi. Huusimme toisillemme täyttä kurkkua ja isä katsoi voimattomana vierestä. Ja kun äiti oli häviöllä, hän yritti saada miestään apuunsa, mutta isä päätti olla ottamatta kantaa mihinkään. Tiesin hänen olevan minun puolellani. Lopulta äiti antoi periksi ja antoi sinun olla meillä yhden yön. Vain yhden.

Kun palasin luoksesi, itkit. ”Kiitos”, sanoit, kun huomasit, että olin palannut huoneeseen. ”Siitä, että puolustit minua. Harvoin kukaan tekee niin”, sanoit, kun huomasit ilmeeni olevan hyvin kysyvä. Käperryin sinun viereesi ja annoin pusun poskelle. Kaaos ei kuitenkaan ollut aivan siinä. Krista nimittäin soitti minulle.

Hän kyseli, voisimmeko nähdä huomenna ja tiesin, mitä minun oli huomisessa tapaamisessa hänelle sanottava. Minun oli lopetettava meidän suhde, joten suostuin huomiseen tapaamiseen. ”Ihanaa. Nähdään huomenna. Rakastan sinua, tulen aina rakastamaan”, kuului puhelimesta. ”Joo, okei. Minäkin rakastan sinua, tulen aina rakastamaan.” Sanoin rakkauden tunnustuksen silmät kiinni. Tiesin, että olisit suuttunut, enkä kestänyt nähdä surkeita ja loukattuja kasvojasi. Olin niin paha ihminen.

Kun kuitenkin katsoin sinua, et ollut vihainen. Olit aivan tyyni ja sanoit rauhallisella äänellä: ”Rakkautta on monenlaista. Itse en kuitenkaan uskaltaisi luvata ikuista rakkautta. Eihän sitä koskaan tiedä, jos ei enää parin vuoden päästä rakastakkaan. Rakkautta ja varsinkin ikuista rakkautta on luvattava aidosti ja vain silloin, jos tietää rakastavansa jotain aina, ikuisesti.”

Emme puhuneet Kristasta, eikä muutenkaan rakastamisesta loppuiltana sen enempää. Tiesin loukanneeni sinua, mutta sinä et näyttänyt sitä. Olit vahva, vahvempi mitä luulin. Pelkäsin menettäväni sinut. Olisin halunnut selittää, korvata kaiken ja pyytää anteeksi. Sanat kuitenkin jäivät suuhun, eikä tullut sieltä ulos.

Nukuimme yön vierekkäin minun normaalia leveämmällä sängyllä. Lämpö oli käsin kosketeltavaa, mikä meidän välillämme oli. Kuulin nyyhkytyksesi, mutta en uskaltanut lohduttaa sinua. Leikin vain nukkuvaa, kunnes oikeasti nukahdin.

Aamulla et ollut missään. Kirjoituspöydällä oli vain lappu:

Minun oli lähdettävä. Olen todella pahoillani.
Äitini ei hyväksynyt sinua, eikä sinunkaan äitisi minua.
Lähden isäni luokse Afrikkaan. Ehkä siellä minut hyväksytään.
Älä murehdi minusta. Pärjään kyllä. Olen aina pärjännyt.
Olisin halunnut olla kanssasi aina, ikuisesti.
Mutta mikään hyvä ei näköjään kestä ikuisesti.
Ei mikään paitsi rakkauteni sinua kohtaan.
Älä ikinä unohda, että:
Tulen aina rakastamaan sinua.